KKO:1983-II-52
- Asiasanat
- Konkurssi - Konkurssipesän hallinto - Toimitsijamiesten korvausvastuuVahingonkorvaus
- Tapausvuosi
- 1983
- Antopäivä
- Diaarinumero
- S 81/1076
- Taltio
- 4376/82
Konkurssipesän toimitsijamiehet, jotka olivat voineet havaita, etteivät pesän varat riittäneet kaikkien ns. massavelkojen suorittamiseen, olivat, maksettuaan osan noista veloista ja jätettyään velkoja A:n saamisen suorittamatta, jakaneet loput varat jako-osuuksina konkurssivelkojille.
Toimitsijamiesten olisi tullut, havaittuaan konkurssipesän kykenemättömäksi vastaamaan veloistaan, antaa konkurssivelkojille selvitys pesän tilasta ja tarvittaessa esittää konkurssipesän omaisuuden luovuttamista konkurssiin. Kun toimitsijamiesten menettelystä ei kuitenkaan ollut selvitetty aiheutuneen A:lle muuta vahinkoa, heidät velvoitettiin suorittamaan A:lle vahingonkorvausta vain vastoin KS 74 §:n säännöstä konkurssivelkojille jako-osuuksina suoritetun määrän perusteella.
IV-jaosto
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
Työvoimaministeriö (A) oli asianajaja B:lle 25.9.1979 ja asianajaja C:lle 2.10.1979 tiedoksiannetun haasteen nojalla Heinolan RO:ssa kertonut, että ministeriö oli 18.10.1976 tekemillään pakkaturvapäätöksillä maksanut Heinolan kaupungista olevan kommandiittiyhtiön X:n konkurssin yhteydessä yhtiön palveluksessa olleille työntekijöille palkkaturvana konkurssin alkamisen 16.7.1976 jälkeiseltä ajalta olevia työsuhdesaatavia yhteensä 16 753 markkaa 53 penniä sekä samalla velvoittanut konkurssipesän maksamaan sille takaisin mainitun määrän 12 prosentin korkoineen päätösten antamispäivästä lukien. Saatavaa oli sitten yritetty periä muun muassa ulosottoteitse siten, että ulosottohakemus oli tehty 19.10.1976 Heinolan kaupunginvoudille, joka oli 5.9.1979 palauttanut päätökset takaisin ministeriöön merkinnöin, ettei konkurssipesältä löytynyt varoja vaaditun määrän suorittamiseen. Viimeksi 30.7.1979 oli Heinolan kaupungin ulosottoviraston kautta konkurssihallinnolle toimitettu laskelma tästä ministeriön saatavasta korkoineen ja vaadittu sen suorittamista niin sanottuna konkurssipesän massavelkana. Konkurssihallinto oli siis koko ajan ollut tietoinen velan olemassaolosta. Antamassaan loppuselvityksessä, jonka mukaan pesän varat olivat olleet 48 046 markkaa 49 penniä ja menot 39 812 markkaa 99 penniä, konkurssihallinto ei kuitenkaan ollut ottanut huomioon ministeriön mainittua saatavaa. Näin menetellen pesään oli saatu jäämään konkurssivelkojien jako-osuuttakin yhteensä 8 233 markkaa 50 penniä.
Konkurssipesän loppukokous oli pidetty 7.8.1979, jolloin oli päätetty muun muassa konkurssin lopettamisesta ja velkojille tulevista jako-osuuksista. Konkurssihallinnon toimesta pesä oli siis lopetettu ja jopa jako-osuuksia jaettu ilman, että kysymyksessä olevaa saatavaa korkoineen oli suoritettu. Sen sijaan konkurssipesä oli suorittanut kaikki muut paljon myöhemminkin erääntyneet velkansa ja näin loukannut yhden massavelkojansa, työvoimaministeriön oikeutta.
Koska konkurssipesän varat, joista suurin osa oli kertynyt jo vuoden 1976 puolella, olisivat aikanaan hyvin riittäneet ministeriön saatavan suorittamiseen, oli edellä mainitusta konkurssihallinnon virheellisestä menettelystä aiheutunut ministeriölle aikaisemmin mainitun saatavan määräinen vahinko.
Sen vuoksi ministeriö oli vaatinut, että konkurssipesän toimitsijamiehet B ja C konkurssisäännön 70 §:n nojalla velvoitettaisiin yhteisvastuullisesti suorittamaan työvoimaministeriölle vahingonkorvaukseksi 16 753 markkaa 53 penniä 12 prosentin korkoineen 18.10.1976 lukien ja korvaamaan ministeriön oikeudenkäyntikulut.
B ja C olivat jutun 22.10.1979 tapahtuneessa ensikäsittelyssä ennen pääasiaan vastaamista katsoen, että kysymyksessä oli henkilökohtainen vahingonkorvauskanne, tehneet väitteen, ettei Heinolan RO ollut oikea tuomioistuin asiaa käsittelemään, sekä B lisäksi väitteen, ettei hän ollut saanut hyväkseen laillista haasteaikaa.
RO oli 22.10.1979 julistamallaan väitepäätöksellä, koska B ja C haastettu juttuun Heinolan kaupungissa olleen konkurssipesän toimitsijamiehinä ja kanne perustui tuon konkurssipesän omaisuuden hoitamiseen, viitaten konkurssisääntöön ja oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 4 §:ään ja 11 luvun 5 §:ään, hylännyt väitteet.
B:n ja C:n vastattua kanteeseen ja vaadittua ministeriön velvoittamista korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa yhteensä 11 765 markalla RO p. 31.3.1980 oli lausunut selvitetyksi, että ministeriö oli maksanut palkkaturvana konkurssihakemuksensa 16.7.1976 jättäneen kommandiittiyhtiön X:n palveluksessa aikanaan olleille työntekijöille 16.753 markkaa 53 penniä perustaen päätöksensä siihen, ettei konkurssipesä maksukyvyttömyytensä vuoksi ollut työsuhteista johtuvia saatavia suorittanut. Yhtiön konkurssi oli lopetettu ja jako-osuus jaettu 7.8.1979. Koska saadun selvityksen mukaan työt yhtiössä oli lopetettu 15.7.1976 ja henkilökohtaisesti vastuunalainen yhtiömies M oli irtisanonut työsuhteet niin, ettei työssä ollut oltu enää 16.7.1976 eikä konkurssipesä niin ollen ollut toiminut työnantajana eikä siis ollut vastuussa kanteessa tarkoitetuista saatavista, RO oli hylännyt kanteen ja velvoittanut työvoimaministeriön suorittamaan B:lle ja C:lle korvaukseksi heidän yhteisistä oikeudenkäyntikuluistaan kohtuullisiksi harkitut 5 000 markkaa.
Kouvolan HO, jossa asianosaiset hakivat muutosta RO:n päätökseen sekä B ja C myös sen väitepäätökseen, t. 16.9.1981 käsitteli asian; ja mitä ensin tuli väitteeseen, ettei C ollut saanut hyväkseen laillista haasteaikaa, niin HO tosin oli todennut että, koska C:n kotipaikka esitetyn selvityksen mukaan oli Heinolan maalaiskunta, haasteaika ei ollut väitettä tehtäessä ollut riittävä, mutta kun RO oli lykännyt jutun käsittelyn siten, että C lykkäyspäätöksen julistamispäivästä lukien oli saanut hyväkseen laillisen haasteajan. HO oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 21 §:n 2 momentin nojalla oli katsonut, ettei jutun käsittelemisellä C:n osalta haasteajan lyhyyden takia ollut ollut estettä. Mitä sitten tuli väitteisiin siitä, ettei Heinolan RO ollut ollut toimivaltainen käsittelemään juttua. HO oli katsonut konkurssisäännön 107 §:stä ilmenevän oikeusohjeen nojalla, ettei ollut syytä muuttaa väitepäätöstä tältä osin. Pääasian osalta HO oli tutkinut jutun ja katsonut selvitetyksi, että työvoimaministeriö oli 18.10.1976 antamillaan palkkaturvapäätöksillä velvoittanut konkurssipesän maksamaan ministeriölle yhteensä 16 753 markkaa 53 penniä 12 prosentin korkoineen päätösten antopäivästä lukien. Päätöksistä oli tullut konkurssipesää sitovia, koska se ei ollut saamansa lainmukaisen osoituksen mukaisessa ajassa hakenut niihin takaisinsaantia.
B:n ja C:n olisi havaitessaan, että pesän varat eivät riittäneet kaikkien pesän velkojen kattamiseen, tullut sopia varojen jakamisesta pesän velkojien kanssa tai jättää hakemus pesän asettamisesta konkurssiin. Koska he eivät olleet näin menetelleet, he olivat joutuneet vastuuseen siitä vahingosta, mikä ministeriölle oli laiminlyönnistä aiheutunut. Kun B ja C olivat lisäksi suorittaneet pesästä muille konkurssivelkojille kuin ministeriölle 2 321,57 markkaa, ministeriölle oli katsottava aiheutuneen joka tapauksessa tämän suuruinen vahinko.
Ottaen toisaalta huomioon ne kustannukset, jotka uudesta konkurssimenettelystä olisivat aiheutuneet, B:n ja C:n edellä mainitusta laiminlyönnistä ei HO:n arvion mukaan ollut aiheutunut ministeriölle viimeksi mainittua suurempaa vahinkoa.
Sen vuoksi HO oli siten muuttanut RO:n päätöksen lopputulosta, että B ja C oli velvoitettu yhteisvastuullisesti suorittamaan työvoimaministeriölle vahingonkorvaukseksi mainitut 2 321 markkaa 57 penniä 12 prosentin korkoineen 18.10.1976 lukien sekä korvaamaan työvoimaministeriön oikeudenkäyntikulut RO:n osalta 1 000 ja HO:n osalta 300 eli yhteensä 1 300 markalla.
Pyytäen valituslupaa asianosaiset hakivat muutosta HO:n tuomioon. Lupa myönnettiin ja kumpikin asiapuoli antoi vastapuolensa hakemuksen johdosta pyydetyn vastauksen.
Työvoimaministeriö toistaen jutussa ajamansa kanteen vaati B:n ja C:n tuomitsemista yhteisvastuullisesti suorittamaan ministeriölle 16 733 markkaa 53 penniä 12 prosentin korkoineen 18.10.1976 lukien.
B ja C toistivat alemmissa oikeuksissa esittämänsä oikeudenkäyntiväitteet. C vetosi siihen, ettei hän ollut saanut hyväkseen laillista haasteaikaa jutun ensikäsittelyyn alioikeudessa. B ja C katsoivat vielä, ettei Heinolan RO ollut ollut oikea tuomioistuin juttua käsittelemään.
Pääasian osalta B ja C vaativat HO:n tuomion kumoamista ja kanteen hylkäämistä.
KKO:n tuomio.
Oikeudenkäyntiväitteitä koskeva ratkaisu
C:n tekemän laillista haasteaikaa koskevan väitteen osalta KKO katsoi, ettei ollut syytä HO:n ratkaisun muuttamiseen.
B:n ja C:n esittämän oikeuspaikkaa koskevan väitteen osalta KKO totesi, että työvoimaministeriö oli ajanut jutussa B:tä ja C:tä vastaan henkilökohtaista vahingonkorvauskannetta ja että kysymys ei siten ollut ollut konkurssisäännön 107 §:ssä tarkoitetusta konkurssituomioistuimessa käsiteltävästä konkurssipesän hallinnon tai toimitsijamiesten siitä tekemän tilin moitteesta. Kun kanne oli kuitenkin perustettu siihen menettelyyn, jota B ja C olivat konkurssipesän toimitsijamiehinä sen omaisuuden hoidossa noudattaneet, ja käsiteltävänä olevalla jutulla sekä kommandiittiyhtiö X:n konkurssiasialla oli siten sellainen asiallinen yhteys, että kysymyksessä oleva vahingonkorvausjuttu oli voitu käsitellä konkurssiasiassa tuomioistuimena toimineessa Heinolan RO:ssa, KKO katsoi, ettei ollut syytä muuttaa HO:n tämän oikeudenkäyntiväitteen johdosta antaman ratkaisun lopputulosta.
PÄÄASIARATKAISU
Perustelut
Konkurssisäännön 74 §:stä ilmenevän oikeusohjeen mukaan konkurssipesän velat eli niin sanotut massavelat oli maksettava pesän varoista päältäpäin ennen jako-osuuksien suorittamista konkurssivelkojille. Jos oli havaittavissa, että pesän varat eivät riitä kaikkien pesän velkojen suorittamiseen, konkurssihallinnon tuli tilanteen niin salliessa pidättyä velkojen maksamisesta ja ryhtyä toimenpiteisiin pesän varojen oikeudenmukaiseksi jakamiseksi pesän velkojien kesken. Ellei olosuhteista muuta johtunut, konkurssihallinnon tuli koolle kutsumassaan velkojainkokouksessa tehdä selkoa pesän tilasta ja esittää velkojille pesän omaisuuden luovuttamista konkurssiin. KKO totesi, että B ja C olivat sen jälkeen, kun HO:n tuomiossa mainituilla työvoimaministeriön päätöksillä konkurssipesälle määrätty maksuvelvollisuus oli saatettu heidän tietoonsa ja he olivat voineet havaita, etteivät pesän varat tulisi riittämään pesän kaikkien velkojen suorittamiseen, jättäneet ryhtymättä edellä mainittuihin konkurssipesän velkojien oikeuden turvaamista tarkoittaviin toimenpiteisiin ja työvoimaministeriön saatavaa suorittamatta jakaneet pesään muiden massavelkojen suorittamisen jälkeen jääneet varat jako-osuuksina eräille konkurssivelkojille. B ja C olivat siten laiminlyöneet hoitaa konkurssipesän asioita konkurssisäännön 70 §:ssä edellytetyllä huolellisuudella ja he olivat vastuussa työvoimaministeriölle siitä aiheutuneesta vahingosta.
Vahingonkorvauksen suuruutta harkitessaan KKO totesi, ettei konkurssipesän varojen ja velkojen suhteesta ja niiden kehittymisestä jutussa esitetyn selvityksen perusteella ollut pääteltävissä, että konkurssipesän kyvyttömyys vastata veloistaan olisi olennaisesti ennen konkurssipesän loppukokouksen ajankohtaan ollut B:n ja C:n havaittavissa. Vaikka heidän olisikin tuolloin tullut ryhtyä edellä mainittuihin toimenpiteisiin ja siis tarvittaessa esittää velkojille konkurssipesän omaisuuden luovuttamista konkurssiin. KKO kuitenkin katsoi, pesän velat ja siinä tuolloin olleet varat, uuden konkurssimenettelyn aiheuttamat kustannukset ja sekin seikka huomioon ottaen, että kommandiittiyhtiön konkurssivelkojille jako-osuutena jaetuista 8 233 markasta 50 pennistä oli työvoimaministeriölle sen suorittaman konkurssivalvonnan nojalla maksettu 5 911 markkaa 93 penniä, jääneen näyttämättä, että työvoimaministeriö olisi osallistumalla konkurssipesän konkurssiin saanut suuremman osuuden kommandiittiyhtiön konkurssiin luovutetuista varoista ja että B:n ja C:n mainitusta laiminlyönnistä siis olisi aiheutunut ministeriölle vahinkoa. Mutta kun B ja C olivat vastoin konkurssisäännön 74 §:n määräystä jakaneet konkurssipesän varoista jako-osuuksina edellä mainitut 8 233 markkaa 50 penniä, joista muille konkurssivelkojille kuin työvoimaministeriölle oli suoritettu 2 321 markkaa 57 penniä, vaikka ministeriön kysymyksessä oleva palkkaturva-asioissa annettuihin päätöksiin perustuva saaminen oli suorittamatta, B:n ja C:n menettelystä oli aiheutunut ministeriölle HO:n mainitsema 2 321 markan 57 pennin suuruinen vahinko, jonka he olivat velvolliset korvaamaan. Sanotulle määrälle ei ollut tuomittava suurempaa korkoa kuin lain mukaan oli vahingosta suoritettavalle korvaukselle yleisesti maksettava.
Tuomiolauselma
HO:n pääasiassa antaman tuomion lopputulos jätettiin muutoin pysyväksi paitsi, että B ja C velvoitettiin suorittamaan heidän yhteisvastuullisesti maksettavaksi määrätylle 2 321 markan 57 pennin suuruisella korvaukselle korkoa HO:n tuomitseman koron asemesta 5 prosenttia haastepäivästä eli B:n osalta 25.9.1979 ja C:n kohdalta 2.10.1979 lukien.
Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Salervo, Nybergh ja Hiltunen sekä ylimääräiset oikeusneuvokset Surakka ja Kilpeläinen